Время читать и говорить по-карельски

piäššün ruavolda. Piiterissä ei küžtitä, pidäügö Oudilla auttua. Kaikki pidi üksin ruadua, ka kuin! Mie näin Ivo-vellie: korgie, siivoi ukko. Hiän harvah oli koissa. Käveli kaivolla miän ikkunoista šiiričči. Mintän Ivo- veili eläii Piiterissä, kun Oudi-čikolla on niin jügie üksin, da hiän nagole on dosadiečennun, miula ei šuanun maltua. Silloin otin da i küžüin: — Oudi-čikko, mintän Ivo-velli Piiterissä eläü? Mingo šie olet paha? Etgo šie ole Randa-Oudi? — Vara lapšuzeni, mintän näin sanot? Voitko niin vanhemmilla šanuo? Lähen žen kodih, — šiändü Oudi-čikko. — Oudi-čikko, elä lähe! Et jo šie ole paha, miun muččoneVasilisa on paha, — pölläššüin mie. Otin muččozen i peitüin stolan alla. Da vielä kerran sanoin muččozella, što hiän on šiämikäš i paha. Kodvazin tuačči Oudi- čikko läksi kodih, a miula oli pahamielešti, što haukuin oman muččozen. Pakkoin proskenieda, i muččone miun prosti. Oudi-čikko kävi meilä rigeneh. Konža jo mie opaššuin školašša, jogo pruazniekua vaš kirjutin kirjua hänen tüttärillä, kumbazet elettih muuvalla da ajeldih muamon luoh kerran vuuvešša. Ivo-velli jäFgimäzet vuuvet eli koissa kuolendah šuat. Šiidä tuaš Oudi-čikko jäi üksin. Proidi vuotta kümmenen. Miula jo oli oma pereh. Muissan tulin mamah goštih Oktabfskoilla. Pagizima kaikki paginat, šiidä mama i šanou: — Kävelizit Oudi-čikon luoh, hiän nagole šiuh näh küželöü. Vain nüt hiän eläü toizešša koh, külän rannalla Lüküštä päin. Otti Oudi-čikon tütär linnah elämäh, tahto, kuin paremmin luadie. Koin müödih. A Oudi-čikko nasuli talven linnašša tirpi i keviällä, vielä i lumi ei kerrin šulua, tuli küläh. Edizeh eli omissa, šiidä kodizen tämän annettih. Oven avai miula iče Oudi-čikko. Tunnušti kerdah, rubei küželemäh, missä elän da kuin pereh on. Oli hiän kuin ennen srougoi, muššat tukat ünnäh vallonnuot, valgie paikkane piäššä, musta sverezi, perennikkä, olgupäillä lühüt turkine. Vain silmät oldih kuin ennen nuoret, ei vierdü vuožiloista. 59